Skip to main content

Jonne Arjoranta

Dialogi, politiikka ja totuus

5 min read

Sokrates on puolimyyttinen hahmo antiikin Kreikasta ja häntä pidetään keskeisenä hahmona filosofian synnyssä. Yksi hänen kuvaavimmista piirteistään on hänen tapansa keskustella muiden kanssa. Sinnikkäästi ja senttiäkään luovuttamatta hän väitteli aikansa oppineiden, eli sofistien kanssa hyvää elämää, etiikkaa ja oikeudenmukaisuutta koskevista kysymyksistä.

Hänen tapaansa keskustella, eli sokraattista dialogia, kuvaa kuitenkin yksi piirre, jota harvemmin liitämme väittelyyn ja joka erotti hänet sofisteista. Sofistit olivat nokkelia puhetaidon opettajia. He tunsivat retoriset temput, joiden avulla voittaa väittely kuin väittely. Väittely heille oli kuin peliä, jonka joko voitti tai hävisi. Tarpeen tullen mustasta tehtiin valkoista ja päinvastoin, kunhan pelin loputtua sofisti oli voitolla.

Sokrates suhtautui keskusteluun hieman eri tavalla. Hän ajatteli, että on vain yksi tapa voittaa dialogissa: saavuttamalla totuus. Samalla saattoi joutua myöntämään, että omat väitteet olivat väärässä, mutta se ei haitannut, jos määränpäänä ei ollut voitto vaan totuus. Lopulta kaikki voittivat, jos keskustelun aiheesta ymmärrettiin enemmän kuin keskustelun alussa. Aikalaiset eivät aina pitäneet siitä, mihin keskustelut Sokrateen johdattivat ja lopulta hänet tuomittiin kuolemaan nuorison mielten turmelemisesta ja jumalanpilkasta.

Peli ei ehkä ollut kovin hyvä vertauskuva keskustelulle, jos halutaan tavoitella muutakin kuin voittoa. Paljon myöhemmin, saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer ajatteli, että aito keskustelu vertautuu paljon paremmin leikkiin. Aivan kuin leikissäkin, täytyy osapuolten suostua keskusteluun vapaaehtoisesti. Dialogia ei voi pakottaa, aivan kuten leikki lakkaa olemasta leikkiä, jos siihen yritetään pakottaa.

Sokrateen tavoin Gadamer ajatteli, että dialogi on välttämätöntä totuuden saavuttamiselle. Vain kohtaamalla muita ihmisiä aidossa keskustelussa voimme päästä käsiksi kaikkiin niihin näkökulmiin, joista meidän todellisuutemme koostuu. Gadamer ajatteli, että aidon dialogin esteenä on tapamme suhtautua toisiin ihmisiin välineellisesti. Aito dialogi oli hänelle suorastaan eettinen velvollisuus, sillä hän piti ihmisiä ennen kaikkea maailmaa tulkitsevina olentoina.

Kuten arvata saattaa, Sokrateen tavoin Gadamer ei erityisemmin pitänyt sofistien tavasta väitellä. Hän varoitti kuitenkin myös modernimmasta esteestä dialogille. Psykologisoiva suhtautuminen keskustelukumppaniin ei anna hänen äänensä tulla aidosti esiin, vaan suhtautuu jokaiseen toteamukseen hänen henkilötaustansa heijastumana. Jos olemme liian keskittyneitä selittämään toistemme mielenliikkeitä, emme kuule väitteitä vaan aistimme vain oireita. Miksi kuunnella, kun keskustelukumppani on vihervassari tai persu, ja kaikki tietävät heidän olevan aina väärässä.

Nämä jo kuolleet filosofit tuntuvat tällä hetkellä kovin tarpeellisilta ajatuksineen dialogista. Poliittista dialogia on vaikea rakentaa väärinymmärryksen ja näytön edessä tapahtuvan psykoanalyysin varaan. Monet ovat jo pistäneet merkille, miten "monikulttuurisuus" saa erilaisia merkityssisältöjä eri puhujien suussa, eikä keskustelu voi edetä, jos edes sen lähtökohdista ei olla samaa mieltä.

Vaikka kuinka uskoisi dialogin voimaan, on ehkä turha kuvitella, että kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos osapuolet vain istuisivat alas ja juttelisivat riittävästi. Yhteiskunta sisältää myös aitoja erimielisyyksiä ja demokraattisessa yhteiskunnassa onkin syytä sietää niitä -- tiettyyn rajaan asti. Belgialainen politiikan teoreetikko Chantal Mouffe ajattelee, että poliittinen kamppailu on oleellinen ja terve osa demokratiaa. Mahdollisuus poliittiseen erimielisyyteen tarjoaa ihmisille mahdollisuuden kohdata muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään ja rajaa kamppailun poliittisen kentälle. Mouffe ajattelee, että kun eri mieltä olevia ihmisiä kohtelee poliittisina vastustajina, heistä ei tule vihollisia. Ero on tärkeä, sillä vastustajalle väitetään vastaan, kun taas vihollinen pyritään tuhoamaan.

Demokratian tulisi siis sallia ja hyväksyä erimielisyyksiä niin kauan, kun kyse on vastustuksesta eikä vihollisuudesta. Kaikkea ei pidä suvaita: uusnatseja ei tarvitse hyväksyä, sillä he eivät pyri dialogiin vaan kohtelevat erimielisyyttä vihollisuutena. Demokratian tarvitsee turvata ainakin oma demokraattisuutensa, tai mitään dialogia ei voi edes syntyä. Mutta niin kauan, kuin ilmaisunvapaus säilyy, myös mahdollisuus erimielisyyteen on olemassa. Se voi tarkoittaa rajuakin kritiikkiä, sillä kritisoimista ei pidä sekoittaa vaientamiseen -- matkalla totuuteen joku joutuu aina luopumaan mielipiteistään. Mutta aidon dialogin lähtökohtana täytyy molemmilla olla totuuden tavoite, eikä silloin riitä todeta, että vihervassari tai persu on aina väärässä.

Julkaistu alunperin: 2015–08–11T20:53:56+03:00