Skip to main content

Jonne Arjoranta

"Minulla ei ole mitään salattavaa" ja muita yksityisyyden väärinymmärryksiä

6 min read

Tämä teksti perustuu Daniel Soloven tutkimusartikkeliin "I've Got Nothing to Hide" and Other Misunderstandings of Privacy. San Diego Law Review, 44, 745.

"Minulla ei ole mitään salattavaa" voidaan tulkita henkilökohtaisen mieltymyksen ilmaukseksi. Silloin voidaan ajatella, että toteamus ilmaisee vain puhujan suhtautumisen omaan yksityisyyteensä. Se voidaan tulkita myös poliittiseksi mielipiteeksi:

Minä olen lainkuuliainen kansalainen ja minulla ei ole mitään salattavaa. Jos sinä olet myös lainkuuliainen kansalainen, sinullakaan ei pitäisi olla mitään salattavaa.

Koska henkilökohtaiset mieltymykset vaihtelevat, näistä mielenkiintoisempi on poliittinen mielipide. Tyypillinen tapa ilmaista tämä voisi olla seuraavanlainen:

Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, sinulla ei pitäisi olla mitään tarkkailua vastaan. Ja jos olet rikollinen ja sinulla on jotain salattavaa, valtion pitäisi tietää siitä.

Tyypillisiä vastauksia tähän ovat esimerkiksi seuraavat:

Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, niin et varmaan tarvitse kotona verhoja?

 Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, voin varmaan saada sinun luottokorttisi numeron?

Tyypillinen ongelman muotoilu on helppo kumota osoittamalla asioita, joita suurin osa ihmisistä ei haluaisi jakaa. Tämä on ongelman heikko muotoilu, johon on helppo löytää vastalauseita. Ongelman voi kuitenkin muotoilla myös vahvassa muodossa:

NSA:n valvonta, datalouhinta ja muu valtion tiedonkeruu johtaa rajatun tiedon paljastamiseen muutamalle valtion virkailijalle tai mahdollisesti vain valtion tietokoneille. Tämä erittäin rajattu tiedon paljastaminen ei todennäköisesti uhkaa lainkuuliaisen kansalaisen yksityisyyttä. Vain rikollisilla on syytä salata tietonsa. Rajattu tiedon levittäminen vähentää uhkaa lainkuuliaisten kansalaisten yksityisyydelle niissä tapauksissa, joissa tieto on arkaluonteista tai kiusallista. Lisäksi, terroristihyökkäysten tunnistaminen, tutkiminen ja estäminen on tärkeämpää kuin vähäinen haitta lainkuuliaisten kansalaisten yksityisyydelle. (Solove 2007, 7)

Näin muotoiltuna ongelma on vaikeampi sivuuttaa ja vaatii tarkempaa analyysia. Ennen kuin ongelmaan voi tyydyttävästi vastata, täytyy kuitenkin ymmärtää, mitä tarkalleen oikein tarkoitetaan yksityisyydellä.

Perinteisen "riittävät ja välttämättömät ehdot"-määritelmän sijaan Solove ehdottaa että yksityisyys tulisi määritellä perheyhtäläisyyden kautta (hän seuraa tässä Wittgensteinin tapaa ajatella määritelmiä). Yksityisyys on joukko yhteisiä piirteitä jakavia ongelmia, ei yksi asia.

Yksityisyyden ongelmat liittyvät esimerkiksi:

  • informaation keräämiseen
  • informaation käsittelyyn
  • informaation välittämiseen
  • yksityisyyden loukkauksiin

Erilaiset ongelmat vaativat vähän erilaisia ratkaisuja ja nojaavat hieman erilaisiin yksityisyyden määritelmiin. Ongelmien käsittely ikään kuin kyse olisi samasta asiasta johtaa väärinkäsityksiin.

Usein yksityisyyttä yritetään ymmärtää suhteessa turvallisuuteen tai johonkin muuhun sosiaaliseen hyötyyn. Tämä asettaa yksilön oikeuden yksityisyyteen ristiriitaan yhteiskunnan etujen, kuten turvallisuuden, kanssa. Tässä vastakkainasettelussa yksilön oikeudet helposti häviävät. Tämä näkyy Soloven mukaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa on usein vaikea näyttää, että yksityisyyden loukkauksista on yksilölle konkreettista haittaa. Koska yksityisyyden loukkaukset käsitellään usein vahingonkorvaus-kysymyksinä, ei loukkauksista seuraa tuomioita. Yksityisyyden loukkaukset ovat harvoin sellaisia, että niistä koituu vakavia tai selkeitä haittoja - sen sijaan haitat ovat pieniä ja kerääntyvät hiljalleen.

Solove argumentoi, että yksilön oikeuksien ja yhteiskunnan etujen asettaminen tällä tavoin vastakkain on kysymyksen väärin asettamista. Hänen mukaansa yksityisyys on turvallisuuden kaltainen yhteiskunnallinen arvo, jolloin ristiriita on oikeastaan kahden keskeisen yhteiskunnallisen arvon välillä. Rikkomus yksityisyyttä vastaan on siis yhteiskunnallinen rikkomus, joka ei ainoastaan haittaa yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Solove esittää, että toisin kuin usein ajatellaan, Orwellin 1984 ei ole paras metafora yksityisyyden ymmärtämiselle. Orwellin dystooppisessa maailmassa keskeinen yksityisyyden menettämisen seuraus on vapauden katoaminen: yksilöt eivät voi toimia, puhua tai ajatella niin kuin haluavat. Jos todellista laajamittaista valvontaa tarkastellaan orwellilaisen tarkkailun mielessä, voidaan todeta että valvonta ei usein rajaa ihmisten mahdollisuuksia toimia eikä siksi ole haitallista.

Sen sijaan Solove esittää, että parempi metafora olisi Kafkan Oikeusjuttu. Se kuvaa kasvotonta byrokratiaa, joka tekee päätöksiä yksilöiden puolesta ilman, että he ovat osallisia siinä, miten heidän tietonsa kerätään tai miten tietoja käsitellään. Kafkamainen tarkkailu ei rajaa yksilöiden toiminnan mahdollisuuksia, mutta saattaa heidät kyvyttömiksi vaikuttamaan omiin tietoihinsa ja niiden käyttöön. Se luo valtasuhteen, jossa yksilö on avuton instituutioiden mielivallan edessä. Soloven mukaan useimmat yksityisyyteen ja valvontaan liittyvät ongelmat ovat lähempänä kafkamaista kuin orwellilaista valvontaa.

"Ei mitään salattavaa"-argumentti nojaa sellaiseen yksityisyyden määritelmään, jossa yksityinen tarkoittaa pahojen tai väärien asioiden salaamista. Toteutuessaan se paljastaa ehkä yksityisten ihmisten asioita, mutta pieninä annoksina ja vain harvoissa tapauksissa niin, että seuraukset ovat vakavat.

Argumentti nojaa orwellilaiseen käsitykseen valvonnasta. Koska laajamittainen valvonta ei rajoita yksilöiden vapautta toimia, se vaikuttaa (suhteellisen) harmittomalta. Haitat ovat kuitenkin paremmin ymmärrettävissä, jos metaforana on Kafkan Oikeusjuttu. Tiedon keräämiseen ja käsittelyyn liittyvät haitat ovat byrokraattisia: välinpitämättömyys, virheet, väärinkäytöt, turhautuminen, läpinäkyvyyden puuttuminen ja vastuuttomuus. Tieto kerätään salaisesti, ihmiset eivät voi itse vastata tai reagoida sen keräämiseen ja kukaan ei ole oikeastaan vastuussa tiedon käytöstä tai väärinkäytöstä.

Valvontaa ei siten tulisi arvioida sen yksittäisseurausten valossa, vaan arvioida, millaisia rakenteellisia seurauksia sillä on yhteiskuntaan. Missä määrin laajamittainen tiedonkeruu saattaa yksilöt avuttomiksi ja alisteiseen valtasuhteeseen? Millä tapaa tiedonkeruuta valvotaan ja miten vastuu siitä jakautuu? Miten väärinkäytöksiä käsitellään? "Ei mitään salattavaa"-argumentti ei kata kaikkea yksityisyyden ja valvonnan muotoja, koska yksityisyys on monitahoinen ja monimutkainen joukko toisiinsa liittyviä ongelmia, ei yksittäinen ja selkeärajainen asia.

Julkaistu alunperin: 2015–05–06T20:01:25+03:00